Vain mustikkapiirakka

Siinä se oli. 

Mustikkapiirakka.

Pöydällä, koskemattomana.

Ketään ei tullut syömään.

Pyysinkö edes ketään maistamaan tätä.

Oliko ketään, jolle edes olisin voinut tästä kertoa?

Olisitko sinä tullut, jos olisin kysynyt?

Muistaisitkohan enää minua?

Piirakan pinta kovettuu, en jaksa siivota sitä pois.

Se on ihan tavallinen mustikkapiirakka, ei huono, ei hyvä.

Näen paremmin oman itseni tuossa piirakassa kuin peilissä. Siinä minä olen, odotan ihmettä, että jotain tapahtuisi, että jokin muuttuisi, että se olisi jonkun unelmien täyttymys.

Aika on ajanut ohi tuosta mustikkapiirakasta. Sen olemassaoloa ei tiedosta kukaan. 

Maistan silti palan, jos toisenkin. Maistan sinunkin puolestasi.

Mutta miten sinä voisit muistaa minut? 

Se hetki oli ollut kuitenkin niin ohikiitävä. Tavanomainen, pari sanaa vaihdettu, en osannut enempää kertoa, etkä sinä lukea minun ajatuksia.

Kaadan päälle vaniliakastiketta.

Se peittää kyyneleet.

Tämä on viimeinen mustikkapiirakka.

Ei pitäisi lisätä talliumia mustikkapiirakkareseptiin.

Nyt se on myöhäistä.

Joku muu saa siivota tämän sotkun.